ihanimmat

Voi huushollia ja ainaista vallitsevaa kaaostilaa. Koti on myllätty ylösalaisin ja tämä pieni pintaremontti vain jatkuu ja jatkuu ja..., eikä yksikään kohta ole vielä niinkuin pitäisi. Niin mieluusti kuvailisin ja esittelisin valmiita sisustushommeleita, mutta ei vaan pysty eikä kykene. Onneksi Peikonlehti haastoi kertomaan ja esittelemään ihanimman e s i n e e n, joten pääsen pälkähästä. Minulla on kylläkin kaksi esinettä, joista en voisi ikinä luopua. Tarkoitan sitä todella, vaikka yleensä esineet ovatkin minulle vain esineitä, niitä tulee ja menee, mutta kaipa se on se tunne, mikä näissä on niin tärkeää.

Aikaisemminkin olen vilauttanut tätä tai siis näitä tuolivanhuksia, jotka kuuluivat äitini papalle, rakkaalle ukkipapalleni, jonka kyllä piti elää yli sata-vuotiaaksi, mutta ei ihan ylttänytkään sinne asti. Pelastin tuolit siis ladosta kymmenisen vuotta sitten ja toin ne tänne Metsäpirtin kuistin somistukseksi. Ränsistyneet , kulahtaneet, mutta...

Toinen on se keittokirja, jota olen aikaisemminkin vilauttanut sanallisessa muodossa. Muistoksi ukkipapasta valitsin itselleni tämän kirjan ja se kantaakin mukanaan paljon lämpöä ja monta mukavaa hymyä, tarinaa. Sivujen väliin on myös unohtunut aarteita, joilla jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan, esimerkkeinä maitoauton tilauskortti ja hyväksi havaittu siirappikakkujen ohje. Ja täältä olisi näköjään löytynyt ohje sille 1. asteen sokeriliemellekin, jos olisin vain malttanut selailla... Ei ehkä käytännöllisin opus, mutta silti...

Mikä on Sinun ihanin esineesi?